Yhteistyö syntyy yhteydestä toisiimme.
Mitä tuot mukanasi, kun astut huoneeseen? Tämä on muodikas kysymys, jonka Dalai Lama on ilmeisesti alunperin esittänyt ja sillä on tärkeä ja myönteinen merkitys ihmisten välisissä kanssakäymisissä. Minä olen yksi niistä, joka ajattelee, että “en mitään”. Tämä voi kuulostaa epäuskottavalta jos omaa terveen itsetunnon. Pekka Töllin Minä näen sinut: Arvostuksen psykologiaa -teoksen johdosta alan ymmärtää paremmin lapsuuden kokemusteni roolia itsearvostukseeni. Olen pikku hiljaa puolisoni rinnallani alkanut löytää oman ääneni, omat ajatukseni ja suoristaa ryhtiäni pysyvästi.
Pekka Töllin em. teoksessa avattiin, että ihmisen perustarpeisiin kuuluu arvostuksen saaminen muilta, mikä voi tapahtua vain yhteydessä toisiin ihmisiin. On siis hyvinkin mahdotonta luoda itsearvostusta yksin silloin, kun sitä ei ole. Arvostuksen tunne itseämme kohtaan kasvaa vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Miten tämä sitten liittyy aiheeseeni? Muistan jo ala-aste ikäisenä sydäntä painavia kokemuksia ulkopuolisuudesta. Pekka Töllin teoksessa Minä näen sinut kerrotaan:
“Kun meitä ei havaita, me ikään kuin lakkaamme olemasta arvokkaina olentoina.”
Meillä on tarve saada hyväksyntää yhteisöltä. Töllin teoksessa tuodaan esiin näkemys, että suurin rangaistus on nykytermein ilmaistuna totaalinen ignooratuksi tuleminen. Arvostetuksi ja nähdyksi tuleminen on perustavan laatuinen psykologinen tarve, tarve yhteenkuuluvuudelle ja sosiaaliselle hyväksynnälle. Näin sillä on myös vaikutus itsetuntoon. Paljon käytetty elämänohje “Muut voivat arvostaa sinua vasta sitten, kun arvostat itse itseäsi” ei itse asiassa pidä yhtään paikkaansa.
Teksti löi saman tien silmieni eteen välähdyksiä ala-asteelta, yläasteelta ja lukiosta, koulukavereiden mutta myös lähisukulaisteni taholta. Tunnen fyysisen kivun yhä. Se tuntuu kurkussa ja rinnalla. Koin lapsena uudestaan ja uudestaan ulkopuolelle jättämisen ja ettei minua hyväksytty sellaisena kuin olin. Häpeä ja syyllisyys muovasivat minua. Haavat paranevat hitaasti.
Mielessäni mietin, miten arvostuksen puute mahdollisesti näkyy yhteiskunnassamme laajemmin. Kun suomalaiseen kulttuuriin ei ole perinteisesti kuulunut tunteista puhuminen ja ajat ovat olleet vaikeita monista syistä niin yksilöille, kuin yhteiskunnan tasollakin, on meillä uskoakseni paljon ihmisiä, joiden vointia yhteisön hyväksyntä ja arvostus voisi parantaa. Mutta joilta puuttuu sekä yhteisö, että hyväksyntä.
Toiset meistä ulkopuolisista ovat kantasuomalaisia ja toiset maahan muuttaneita uusia suomalaisia. Toiset rikkinäisen taustan kautta syrjäytyneitä, vähemmistöseksuaaleja, vähemmistöuskovaisia, pienituloisia tai vammaisia henkilöitä. Ihminen on perustarpeidensa kautta ehjä sosiaalisen kontekstin ansiosta, yhteisönsä tärkeänä osana. Uskon, että vahingollinen ulkopuolisuuden kokemus syntyy arvostuksen ja hyväksytyksi tulemisen puutteen aiheuttamasta traumasta, joka voi olla myös ylisukupolvinen.
Ajatus: Meidän suomalaisten pitäisi rohkeasti kohdata kasvotusten toisemme ja antaa toisillemme arvo silloinkin, kun olemme eri mieltä asioista. Olemme osanneet parhaimmillamme ottaa kylmän rauhallisesti vaikeat tilanteet, kun toiset jo menettävät malttinsa – ja pelin.
Googletin “Mitä yhteisöllisyys tarkoittaa?”. Ensimmäinen löydös Eläkeliiton sivuilta nosti kauniin ja ytimekkään kuvauksen, joka vastasi myös ajatustani: “Yhteisöllisyys tarkoittaa kuulumista johonkin ihmissuhdeverkostoon, joka toimii vuorovaikutuksessa jakaen yhteistä, yhdessä luomaansa kulttuuria.” Meidän pitäisi panostaa kaikenlaiseen yhteisöllisyyden kasvattamiseen ihan jokaisessa kohderyhmässä. Mutta onko väkimäärältään kasvava kaupunkiympäristö tässä mahdollisuus vai uhka?
Kaupungissa voi syntyä ehkä useammanlaisia yhteisöjä ja jokaiselle samanmielistä seuraa. Toisaalta on helppo jäädä yhteisön ulkopuolelle vaikka pienituloisuuden vuoksi, eikä edes kaupan kassan ystävällisen tervehdyksen varaan voi laskea.
Richard M. Ryanin ja Edward L. Decin psykologisten perustarpeiden teorian mukaan ihmisen kolme perustarvetta ovat 1) autonomia 2) kyvykkyys ja 3) yhteenkuuluvuus. Arvostetuksi ja nähdyksi tulemisen kokemus liittyy näistä jokaiseen ja erityisesti viimeiseen. Hyväksyvän ja arvostavan kohtaamisen merkitystä on kuitenkin korostettu jo kauan humanistisen psykologian suurnimien teorioissa.
On selvää, että tarvitsemme maassamme ihmisille työtä, josta saa kaikkien ansaitseman aidon toimeentulon, itsenäisyyden ja merkityksen kokemisen. Lisäksi tarvitsemme ihmisille aitoa yhteisöllisyyttä. Mielekästä ja toimeentulon antavaa työtä pitäisi olla myös niille, jotka ovat käsillä tekijöitä. Minusta maaseutu pitäisi elvyttää keinolla millä hyvänsä ja kestävä maatalous vaikka väkisin nostaa kannattavaksi. Luonnon läheisyys auttaa kunnioittamaan luontoa ja pitämään siitä huolta ja tekee hyvää terveydellemme kokonaisvaltaisesti. Siinä jo olisi tärkeitä päämääriä elämälle ilman muuta tarvetta. Näin meillä myös olisi Suomessa työtä, ruokaa ja maaseudulle saataisiin ihmisiä, yhteisöjä. Pelkään, että tämä on haaveilua, koska ihmiset tarvitsevat vähintään peruspalvelut voidakseen harkita maalle muuttoa ja näitä ajetaan alas parhaillaan. Pelkkä kaupunkiympäristö ei ole ihmiselle mieltä rauhoittava ja hyvinvointia lisäävä, vaan lisää levottomuutta, tyhjyyden ja ulkopuolisuuden kokemuksia ja syö luovuutta.
Sama seuraa haitallisesta ja liiallisesta sosiaalisen median käytöstä. Yhteiskunnan tasolla ja etenkin vanhempien pitäisi rohkeasti olla mukana lastensa kännyköillä ja laittaa tarvittaessa jarruja kännykän ja tiettyjen sovellusten käyttöön niin paljon, kuin se on mahdollista. Minusta kyse on siitä, että pelastamme lapsemme, joille vastuu siitä ei vielä itselleen kuulu.
Emilia Kujalan Ulkopuolisuudesta -teos nostaa (Scheinerin ym.) tutkimuksen vuodelta 2017, joka tutki tykkäysten vaikutusta aivoissa. Ulos suljetuksi tulemisen kokemus syntyy vahvasti some-postausten tai -ryhmien kautta. Virtuaalisessa ryhmässä vähemmän tykkäyksiä saaneiden aivoissa tunnetila muuttui kieltesemmäksi, itsetunto laski ja yhteenkuuluvuuden tunne heikkeni.
Ulkopuolisuuden kokemus on nostettu Kujalan teoksessa framille julkisuuden henkilöidenkin kokemusten avulla. Itse kuuntelin Ulkopuolisuudesta teosta äänikirjana. Oli kuin verhot olisi vedetty silmieni edestä auki kuullessani niin monenlaisten ihmisten puhuvan kokemuksistaan ulkopuolisuudesta. Maria Veitola, Mmiisas, Petri Tamminen ovat ulkopuolisina uutta laumaani. Vielä enemmän kuitenkin pysähdyin, kun sain vastakaikua eräältä hyvältä kaverilta kerrottuani, että voin samaistua tuossa teoksessa käsiteltyyn tunteeseen. Kokemus yhteydestä tässä kohdassa oli valtava. Uskalsin puhua siitä, että koen olevani ulkopuolinen ja sain vastakaikua! Se tuntui lähes absurdilta minun maailmassani. Hauduttuaan mielessäni pari kuukautta tunne ulkopuolisuudesta on saanut sydämessäni jo pyöristyneet kulmat. Tuntuu niin hyvältä ymmärtää ja kokea, että en ole ulkopuolisuuden tunteeni kanssa yksin – ei sinne päinkään. Jollain lailla se on alkanut eheyttää minua osaltaan. Olisi mukava tutustua uusiin ihmisiin…
Tässä ajatuksia ulkopuolisuudesta ensimmäisellä puraisulla. Oletko sinä lukenut tai kuunnellut mainitsemiani teoksia? Mitä itse nostaisit niistä? Tai mikä sinusta lisäisi meidän yhteishenkeämme ja lisäisi yhteenkuuluvuuden tunnetta yhteiskunnassamme?
Joka tapauksessa ja varsinkin siksi
Oikein hyvää uutta vuotta 2025! Olkoon se meille hyvä.